lauantai 20. toukokuuta 2017

Teatterissa: Täällä Pohjantähden alla

Suomi 100 -juhlallisuuksiin Seinäjoen kaupunginteatteri kantaa kortensa omalla versiollaan Väinö Linnan romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Harhaanjohtavasti kerrotaan näytelmän olevan "trilogian päätösosan pohjalta", vaikka kolmen ja puolen tunnin näytelmään on tukittu vähemmän onnistuneesti koko trilogia.

Seppo Kaisanlahti, Hannu Salminen ja Marja Myllylä
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Näyttelijäntyö oli loistava ja etenkin sieluani kosketti Jukka Peltola Akseli Koskelan sekä Niko Karjalainen ja Topi Kohonen Akselin veljien Aleksin ja Akun rooleissa. Liisu Aurasmaan Elina oli sydänjuuria riipivä. Valitettavasti kolmen sukupolven tarinan näytteleminen samoilla näyttelijöillä aiheutti hetkittäin lievää hämmennystä (Karjalainen muun muassa näytteli myös Akselin ja Elinan vanhinta poikaa, Vilho Koskelaa, ja muillakin näyttelijöillä oli useampia rooleja).

Koko näytelmän kantavuus pohjautui siihen, että katsoja tuntee (ja muistaa) pohjateoksen henkilökuviot ja tapahtumat. Halmeen (Hannu Kivioja) esittäminen kummallisessa "peilissä" taustalla oli hämäävää. Hahmoja ei esitelty millään tavalla, ja jos en olisi kirjoja lukenut, olisin ollut koko näytelmän ajan täysin ulapalla tapahtumista. Näytelmään oli poimittu satunnaisia kohtauksia kirjoista, ja vaikka kokonaisuus oli onnistunut, välillä takaumat ja nykyhetki sekoittuivat keskenään sekä tapahtumat pomppivat ajasta ja paikasta toiseen rikkoen juonikuvion epäonnistuneesti. Maskeeraukseen ja lavastukseen olisi voinut käyttää resursseja huomattavasti enemmän, sillä kun sama ihminen näyttelee nuorta ja vanhaa samassa näytelmässä, olisi todella kiva jostain nähdä se ikäkin. Lavastus oli hyvin yksinkertainen, eikä esimerkiksi lavan taustaosan nousu ja lasku tuonut mitään sisältöä lavalle eikä näytelmään. Osa näytelmästä näkyi torpan seinää kuvaavan verhon takaa, enkä siinäkään nähnyt mitään suurempaa tarkoitusta näytelmän kokonaisuuden kannalta.

Liisu Aurasmaa, Jukka Peltola ja Hannu Kivioja
(c) Jukka Kontkanen; Seinäjoen kaupunginteatteri
Ensimmäistä kertaa elämässäni sama näytelmä on saanut minut sekä nauramaan että itkemään. Näytelmä kosketti jotain sekä sydämessä että sielussa. Dialogi oli sujuvaa ja täynnä tunnetta, Linnaa seurailevaa, koko näytelmä alkutekstille uskollinen. Katsojan tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, lähes tuskaisesta myötäsurusta leimuavaan raivoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni Jääkärimarssi aiheutti minussa lähes vihaa. Lapuanliikkeen edustajien sekoilu toi mieleen huolestuttavasti sosiaalisessa mediassa käytävän dialogin, punikkiviha on korvaantunut vain muukalaisvihalla, eikä se tie johda onneen, kuten näemme.

Mikä tärkeintä ja hienointa, näytelmä laittoi ajattelemaan. Miten vereslihalla näiden sadan vuoden aikana on oltu, sekä kansakuntana että yksittäisinä ihmisinä. Miten suuria uhrauksia on tehty, sekä henkilökohtaisia että kansakuntana, miten pitkä tie on kuljettu ja suuret esteet. surut, viha ja pimeys voitettu, että minä voin istua Seinäjoen kaupunginteatterin katsomossa näine ajatuksineni ja tunteineni, suomalaisena Suomessa, duunarin lapsena yliopiston opiskelijakortti taskussa. Sen tarinan kertoo Koskelan suku, mutta sen saman tarinan on elänyt, tavalla tai toisella, joka suku ja me kannamme sitä sukumme ja Suomen historiaa veressämme ja sielussamme. Edelliset sukupolvet ovat tämän maan verellä ja kyynelillä mutta myös rakkaudella ja lempeydellä rakentaneet, eikä meidän saa sitä vihalla tuhota.

Kun näytelmä päättyi Elinan muistelmiin keinutuolissa Akselin ja Elinan häävalssin soidessa taustalla, ei kovasydämisinkään voinut varmasti olla itkemättä.