torstai 15. kesäkuuta 2017

Leffassa: The Mummy (2017)

[lähde]
"Welcome to the world of Gods and Monsters"

Kun näin taitavan Klaire de Lysin meikkitutoriaalin, jossa hän kopioi uuden The Mummy -elokuvan prinsessa Ahmanetin maskeerauksen, täytyi minun tarkistaa, mistä on kyse. Klairen sivuilla on linkki traileriin numero kaksi (alla), ja olin jo ensimmäisen katselukerran jälkeen myyty. Egyptiläisen prinsessan tarina kiinnosti, ja vaikka en kauhuelokuvista yleisesti ottaen pidä, jokin tässä sai minut kiinnostumaan. Ensi-ilta elokuvalla oli Suomessa 9.6. Itse pääsin katsomaan elokuvan heti seuraavana päivänä, kun sopivasti töiden jälkeen alkoi 3D-esitys.

Odotustani ei todellakaan palkittu. Ahmanetin taustatarina oli typistetty elokuvan ensimmäiseen muutamaan minuuttiin. Tom Cruise esittää ikävuosistaan huolimatta nuorta, itsekästä ja hyvin itsekeskeistä (ja aika sovinistista) aarteenmetsästäjää Nick Mortonia, joka sattumalta sählätessään löytää kumppaninsa kanssa Ahmanetin haudan - tai vankilan. Lisää sähläystä, ja niin kirottu nuori nainen muuttaakin ihmisiä zombeiksi ja jahtaa Nickiä pitkin Lontoota. Hups. Olisi varmaan kannattanut jättää se haudan tutkiminen ammattilaisille.

Koko elokuva on lähinnä paikasta toiseen juoksemista. Asiat tapahtuvat liian helposti, juoniaukkoja vilisee läpi elokuvan ja vaikka ymmärrän pienen pähkäilyn jälkeen Ahmanetin syyt valita uhrikseen Nick, seksuaalissävytteiset harhakuvitelmat, joissa osapuolina ovat 35-vuotias (mutta huomattavasti nuoremman näköinen) Sofia Boutella ja 54-vuotias Cruise lähinnä aiheuttavat vaivaantumista. Hirviöiden metsästykseen erikoistuneet joukot ampuvat zombeja ja yrittävät tavallisilla luodeilla ampua myös Ahmanetia, vaikka aiemmin on käynyt ilmi, että vain elohopea tepsii. Lisäksi elokuva tuntuu välillä toisista elokuvista saatujen ideoiden tilkkutäkiltä: Hitchcockin Linnut, John Landisin ihmissusiklassikko Ihmissusi Lontoossa sekä, valitettavaa kyllä, lentokonekohtaus on suoraan kuin amerikkalaisesta katastrofielokuvasta Haihurrikaani 2: Toinen tuleminen. Ainoa plussapisteitä saava asia elokuvassa on Russel Crowe  ja hänen hahmonsa, tri Jekyll (kyllä, juuri se tri Jekyll). 

Elokuvan loppu jätti suuhun vain pahan maun, ja ilmeisesti kovasti odottamastani Dark Universe -elokuvasarjasta tulee jonkinlainen Mission Impossible with Monsters (and Tom Cruise). En arvosta. 

Elokuvaa en suosittele kenenkään menevän katsomaan leffateatteriin enkä suosittele minnkäänlaista rahankäyttöä tämäntasoiseen turhakkeeseen. Jos tämä joskus näkyy Nelosen perjantai-illan leffana, silloin sen voi katsoa - kohtalaisen viihdyttävä ajantappaja tämä on tasan silloin, kun ei ole parempaa tekemistä.

1,5/5


Ohjaaja: Alex Kurtzman
KäsikirjoittajatDavid Koepp, Christopher McQuarrie, Dylan Kussman
Tuottajat: Alex Kurtzman, Chris Morgan, Sean Daniel, Sarah Bradshaw
Säveltäjä: Brian Tyler
Kuvaaja: Ben Seresin
Leikkaajat: Paul Hirsch, Gina Hirsch
Pääosat: Tom Cruise, Sofia Boutella, Annabelle Wallis
Tuotantoyhtiöt: Universal Pictures, K/O Paper Products, Sean Daniel Company

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Marissa Meyer: Winter

[lähde]
Joululahjaksi saamallani Suomalaisen kirjakaupan lahjakortilla ostin koko Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan, sillä pienistä alkukankeuksista huolimatta pidin sarjan edellisistä osista aivan suunnattomasti, ja sarjan osaa 3.5 (Fairest - Levana's story) ei ollut saatavilla lähikirjastosta. Ostinpa sitten kerralla kaikki, kiitos appivanhemmille lahjakortista!

Winter päättää Meyerin scifi-fantasia-dystopian komeasti lähes 850 sivulla. Tässäkin on se jokin aiempia teoksia vaivannut alkukankeus, joka oli osasyyllinen siihen, että muut (tosin kirjaston) kirjat tuppasivat menemään Winterin lukemisen edelle. Lykkäsin kirjastokäyntiä, ettei olisi mitään mielikuvitusesteitä tämän lukemiselle ja kun lopulta saatiin väki jotakuinkin turvallisesti Kuun kamaralle, alkoi tapahtua, ja kirja imaisi minut sisäänsä.

Parhaimmillaan Meyer saa minut kirjoillaan aivan sanattomaksi. Romantiikka ei ole liian lällyä vaan juuri sopivan sydäntäriipaisevaa ja kuumaa olematta mautonta. Toiminta on nopeaa ja sykettänostavaa ja jotenkin pidän siitä, että taistelukohtauksissa päähenkilöt tekevät jotain, eikä kirjoissa tarjota mustavalkoista "hyvät tekevät vain hyviä asioita ja vain pahat pahoja" -asetelmaa, vaan tilanteen niin vaatiessa päähenkilökin tarttuu aseeseen ja harmaan sävyjä on nähtävissä. Kaiken tämän fantasian keskellä se on jotenkin vain realistista. Välillä taistelukohtauksissa mennään vähän liiankin realistisuuksiin, mikä aiheuttaa vähän ongelmia lähinnä ruokapöydässä lukiessa. Kaikkein parasta (ja pahinta tykytystä aiheuttavaa) on Meyerin taito osata luoda käsittämättömiä tilanteita ja umpikujia, joista aina paljastuu jokin käänne, mikä muuttaa tarinan kulun. Vaikka oletat, että kaikki kääntyy parhain päin ja kirjaa on muutenkin vielä 400 sivua jäljellä, tulee tunne, että eihän tästä voi selvitä. Silti Meyer aina yllättää.

Harmikseni tämä on tosiaan The Lunar Chroniclesin viimeinen osa, mutta tulen kirjat varmaan uudelleen joskus lukemaan, kun ne hyllyyn asti sain. Meyeriltä on tullut ja on tulossa myös muita kirjoja, joihin varmasti tutustun, kun ne vain jotenkin käsiini saan.

5/5

Kirja: Winter
Kirjalija: Marissa Meyer
Sarja: The Lunar Chronicles, #4
Julkaistu: 2015
s. 823
Puffin Books

Pacific Book Review Award for Best Young Adult (2016)